Satu keijusta

Katariina Keiju etsii kaiken avainta

Katariina Keiju oli vielä pieni, vasta muutamia vuosia sitten keijuniityltä kaninkoloon hupsahtanut ja siitä maan päälle pöllämystyneenä tipahtanut. Katariina Keiju oli kaikin tavoin keiju, pieni ja söpö, siivellinen kuten keijut tavallisestikin.

Tänä aamuna Katariina Keiju oli herännyt kissankellosta auringonpaisteeseen ja tipahtanut siitä aamukasteisten apilojen sekaan. Sieltä Katariina sitten nousi, venytteli jäseniään ja teki pienet pyrähdykset tarkistaakseen, että siivet eivät jääneet ruttuun.

Vanhemmat keijut olivat jo aikoja sitten heränneet töihinsä. Katariina kuuli lentopyrähdyksiä tehdessään kiivasta keskustelua. ”Nyt on kyllä kukkasten suunnittelijalta ollut luovuus hukassa, mikä tuo tuollainenkin on, vain keltaisia nappeja vihreässä varressa, ihan perusvihreillä lehdillä.” Toinen ääni kuului vastaavan hyvin loukkaantuneena: ”No, eipä sitä muutkaan tunnu luovuutta tavanneen hetkeen. Kyllä täällä luovuus on kokonaan hukassa”. Katariina pyrähti kiivaasti keskustelevien kukansuunnittelija- ja kastepisaroiden muodonmäärittäjä keijujen luo. ”Mikä se luovuus on?” Katariina kysäisi uteliaana.  Vanhemmat keijut eivät kiivaalta keskustelultaan Katariinaa juuri jaksaneet huomioida. Kukansuunnittelija vain nopeasti ärähti, että ”luovuus on avain kaikkeen”.

”Luovuus on avain kaikkeen”. Luovuus on siis kaikkeen sopiva avain, aina kun tarvitaan avainta, tarvitaan luovuutta, Katariina päätteli lentäessään. Katariinalle ei vielä ollut määritelty omaa työtä, ensimmäinen kesä oli eräänlaista kevyttä laskua. Kevyttä laskua tarvittiin, koska elämä oli huomattavasti tylympää maassa kuin keijuniityn lempeässä auringonpaisteessa. Nyt Katariina kuitenkin päätti, että hänenkin olisi aika olla hyödyksi, hän lähtisi etsimään luovuutta.

Hetken aikaa Katariina lennähteli päämäärättömästi, kurkisteli kissankelloihin, maitohorsman lehtien alle jopa katkenneen koiranputken varren sisään. Katariina ei nähnyt avainta, ei sitten minkäänlaista. Polun Katariina kuitenkin löysi. Polun joka aukealta kukkaniityltä johti metsään. Sitä pieni keiju lähti lentämään eteenpäin. Hetken lennettyään hän näki ihmisen, ison miehen tai ainakin keijun silmin ison. Miehellä oli silmien edessä iso laite. Laitteen päässä oli putki ja linssi, jonka eteen keiju lennähti. Olisiko luovuus laitteen sisällä, hän mietti. Vaikka keiju kuinka tuijotti linssistä ei laitteen sisällä avainta kuitenkaan näkynyt. Mies oli järkytyksestä mätkähtänyt mättäälle istumaan. Keiju lennähteli miehen pään ympärillä ja kyseli luovuudesta. ”Onko luovuutta näkynyt, onko avaimia”, se kyseli. ”No kai tämä jotenkin luovuuteen liittyy, vaikka avaimia ei olekaan näkynyt”, mies murahteli päätään puistaen.

Katariina koki päässeensä hieman lähemmäs etsimäänsä ja jatkoi matkaansa. Pian keiju tuli kylään, missä se kurkisteli ikkunoista sisään. Keiju näki jos jonkinmoista taitavaa käsillä tekemistä, kauniita maalauksia ja kuuli ihanaa musiikkia. Kukaan ei kuitenkaan osannut keijulle kertoa, mistä se löytäisi etsimänsä. Aikansa katseltuaan, kuunneltuaan ja jopa tanssittuaan, Katariina Keiju väsyi.

Katariina väsyi niin mahdottomasti, että lennähti erään kylätien varrella olevan talon avoimesta takaovesta sisään. Huoneessa istui taas yksi ihminen lisää ruudun ääressä ja liikutteli sormiaan levyllä, jossa oli erikoisia kuvioita sisältäviä nappuloita. Sitä mukaa kuin ihmisen sormet heiluivat nappuloilla ruudulle ilmestyi kuvioita. Keiju ei osannut lukea, mutta jostain syystä se näki ruudulle ilmestyvän oman tarinansa; pienen keijuniityn kaninkolosta tupsahtaneen söpön keijun. Tarina jatkui aina siihen saakka, että keiju ilmaantui kurkkimaan kirjoittajan olan taakse.  Kirjoittaja ojensi selkäänsä ja venytteli. Kirjoittaja katsahti keijuun ja totesi mietteissään hetken harkittuaan, ”avaimet tarkoittavat, että kaikki uusi syntyy luovuudesta. Ilman luovuutta ei tule uusia keksintöjä, eikä ihmiset ja keijut saa aikaan mitään. Luovuus on jotain, jota Luoja meihin loi. Kaikissa meissä on luovuutta, vaikka toiset ei sitä tajuaisikaan. Kissankäpälät ovat ihan kauniita kukkia.”

Kirjoittaja mietti mielessään, että oikeasti ymmärsikö itsekään. Itsekin hän oli juuri yrittänyt miettiä luovuuden määritelmää ja koki lähteneensä Katariina Keijun kanssa polkua pitkin etsintäretkellä. Tarina on kuitenkin kirjoittajan luomus ja niinpä luovuus on nyt tässä.

Katariina keiju pyrähti tyytyväisenä takaisin kukkaniitylle ja kertoi vanhemmille keijuille luovuuden olevan tallessa. Luovuus on katselemista, asioiden tekemistä toisin ja ihmettelemistä.

(Huom. kuvan keiju © Jenni)